Sisäistä kässämarttaani etsimässä

Äitini oli hyvä tekemään käsitöitä, kuten sisareni ja anoppini. Myös molemmat tyttäreni ovat hyviä käsistään, mutta minulle nuo huolellisuutta ja näppäryyttä vaativat tehtävät ovat pitkään olleet vaikeita.

Ongelmani alkoivat kansakoulun neljännellä luokalla. Siihen asti olin iloisena virkannut hiirenhäntää ja patalappuja, ommellut vohvelikankaalle komeita kuvioita, tehnyt ristipistoja ja monenlaista muutakin. Neljännellä luokalla meille tuli opettajaksi todella hyvä käsityöihminen, ja siitä se alamäki sitten alkoi. Hänen ohjauksessaan meidän piti tehdä vallan upeita käsitöitä (10-vuotiaina!). Erityisesti muistan tyynyliinan, johon piti ommella nimikoinnit laakapistoilla. Kun pistoni eivät olleet riittävän tasaisia, piti purkaa ja ommella uudestaan, ja purkaa ja ommella uudestaan, ja purkaa ja …., kunnes kangas oli aivan musta ja lähes puhki kulunut. Tyynyliina oli koulun kevätnäyttelyssä kauhistus sekä katsojalle että minulle. Tästä epäonnistumisesta en oikein koskaan toipunut ja käsitöiden tekemisen jätin lähes 40 vuodeksi muiden hoidettavaksi. Oppikoulussa vaaditut villasukatkin neuloi suurelta osin äitini, muut vaaditut työt jäivät keskeneräisten käsitöiden pohjattomaan koriin.

Marttojen innostavassa seurassa jyrkkä asenteeni käsitöiden tekemiseen on alkanut lientyä. Muutama vuosi sitten teimme porukalla villasukkia maamme kaikille vastasyntyneille. Tällöin minäkin neuloin (ainakin omasta mielestäni) aivan kelvolliset kolme paria vauvan sukkia. Tästä innostuneena sain aikaan sukat ja lapaset myös ensimmäiselle lapsenlapselleni. Sukkaprojektin jälkeen meillä martoilla olivat vuorossa Isoäidin neliöt, joita hämmästyksekseni huomasin osaavani virkata vaikka silmät kiinni. Marttaystäväni Eeva on opastanut minulle myös haarukkapitsin tekemistä ja olenpa ihan omatoimisesti virkannut kaulahuivinkin.

Tulevan talven aikana olen suunnitellut virkkaavani golf-harrastustani varten itse suunnittelemani putterisuojan ja siihen sopivan pipon. Tulette kuulemaan tämän suurprojektini ;) etenemisestä lisää myöhemmin.  

Vaikka nyt tuntuukin, että käsitöissä saattaisin joskus jopa pikkuisen onnistuakin, laakapistojen tekemistä en aio kokeilla - en edes marttaseurassa.

Tiina

Seeprat ovat kuin suppilovahveroita

Ensin niitä ei näy yhtään missään, mutta kun yhden näkee, niitä onkin joka paikassa. Tällaisen suuren viisauden lausui taannoin eräs matkatoverini Tampereelta.

Sienet ovat meille martoille tärkeä asia.  Myös minä varsinaissuomalaisesta kotikasvatuksestani huolimatta olen sienten suuri ystävä. Minulle maistuvat sienet sekä keitettyinä että paistettuina, salaatissa, keitossa tai muhennoksessa. Pizzaankin sienistä saa hyvää täytettä, risotosta puhumattakaan.

Sienimarttamme Anna-Liisa ja muutkin sieniekspertit ovat vuosien varrella kovasti yrittäneet perehdyttää minua sienien ihmeelliseen maailmaan. Joka vuosi olen opetellut tunnistamaan yhden uuden sienen. Mutta kun seuraava syksy on tullut, edellisenä vuonna opeteltu sieni on unohtunut, metsässä en muistakaan, oliko tuo nyt rousku vai hapero. Niinpä uskallan poimia vain vanhoja tuttuja kantarelleja ja suppilovahveroita, koska ”vain varmasti tuntemiasi sieniä voit kerätä”. Kantarelleja ja suppilovahveroita on joskus vaan vähän vaikea löytää.  Tämä taas on johtanut siihen, että meidän ruokapöydässämme sieni on useimmiten viljelemällä tuotettu ja kaupasta ostettu.

Tänä loistavana tattisyksynä huomasin, että tattien tunnistaminen onkin varsin helppoa. Metsässä apunani on ollut älykännykän sieniopas valokuvineen. Nyt olen oppinut tunnistamaan herkkutatin, erilaiset punikkitatit, voitatin ja kangastatin. Saattaa olla, että joku uusikin vielä tänä syksynä löytyy. Miten maukkaita metsäsienet ovatkaan kaupan herkkusieniin verrattuina!

Jos suppilovahverot ovat kuin seeproja, tatit ovat kuin norsuja – niitä ei voi olla huomaamatta.

Mennään metsään taas huomenna,

Tiina

Marttajuhlissa

Marttatoimintaan kuuluu käsitöitä, kokkaamista, retkiä, ruokakursseja, talkoita, laulua, kokouksia, liikuntaa – lista on loputon. Onneksi kaiken tämän toimeliaisuuden lisäksi voimme aina silloin tällöin myös juhlia yhdessä.

Sain alkukesällä osallistua kahden marttayhdistyksen vuosijuhlaan: Lokalahden Martat täytti 100 vuotta toukokuussa ja Rauman Lännen Martat 50 vuotta kesäkuussa. Molemmissa juhlissa pääosassa olivat järjestömme perustana olevat Martat. Lokalahden juhlissa tunnelma oli arvokas ja harras, kuten tuohon ikään päässeelle sopiikin, Rauman juhlissa oltiin enemmänkin riehakkaita ja juhlaa vietettiin pilke silmäkulmassa.

Juhlat olivat oiva esimerkki marttojen monipuolisesta osaamisesta ja siitä, miten paljon saammekaan yhdessä aikaan. Lokalahdella oli tehty merkittävä kulttuuriteko. Yhdistys julkaisi juhlien yhteydessä 100-vuotishistoriikin. Sisällöltään monipuolinen ja ulkonäöltään kaunis teos on vaatinut ison panostuksen pienehköltä yhdistykseltä. On tärkeää, että yhdistysten toiminta tulee näin dokumentoitua ja jää myös jälkipolvien nähtäväksi.

Erityisen koskettavia hetkiä tällaisissa juhlissa ovat pitkään toiminnassa mukana olleiden marttojen muistamiset vuosimerkeillä. Rauman Lännen Marttojen juhlissa merkeillä muistettiin yhdistyksen perustajajäseniä, jotka ovat siis 50 vuoden ajan uskollisesti olleet mukana toiminnassa ja jatkavat innokkaina edelleen. Tällaisten marttojen esimerkki kannustaa meitä nuorempia osaltamme kehittämään järjestömme toimintaa niin, että se säilyy elinvoimaisena ja kehittyvänä.

Kiitos molemmille yhdistyksille kutsusta.

Seuraavia juhlia odotellessa,

Tiina