Taatto läksi, läksi innoissaan..

Joulukuusi kuuluu erottamattomasti suomalaiseen jouluun. Joulukuusiperinne alkoi jo 1500-luvulla Saksassa, ja Suomessa ensimmäiset kuuset tuotiin koteihin 1800-luvulla. Nämä säätyläiskotien joulua juhlistavat puut levisivät kaikkiin koteihin vasta 1900-luvulla. Joulukuusen koristeina oli (ja on edelleen) olkikoristeita, lippusiimoja, paperiketjuja, lippunauhoja, piparkakkuja sekä luonnollisesti kynttilöitä.

Synnyinkodissani isä haki aina kaksi kuusta, toinen kotiin ja toinen mummolle ja isoisälle. Niiden mallit poikkesivat toisistaan melkoisesti. Meidän oma kuusemme oli aina  karjalaismallinen eli nuori, alhaalta valtavan tuuhea, vaaleanvihreä ja pienioksainen (olihan isä siirtokarjalaisia, Metsäpirtistä).  Mummon ja isoisän kuusi taas oli harvempi latvakuusi, vahvaoksainen ja tummanvihreä. Isä tapasi syksyn mittaan katsella sopivia kuusia ja painaa parhaat mieleensä, joten Tuomaan päivänä hänellä oli helppo tehtävä käydä kuuset noutamassa.

Mummo ei millään suostunut ottamaan käyttöön sellaista kuusenjalkaa, johon olisi saanut vettä.  Heidän kuusenjalkansa oli itse puusta tehty.  Meillä kotona oltiin taas uudenaikaisia ja kuusenjalka oli metallinen ja siinä oli vesisäiliö. Näin ollen mummon kuusen neulaset alkoivat tippua jo ennen uutta vuotta, kun taas meillä kuusi kesti nuutinpäivään asti. (Mutta ei kuusenjalalla mitään tekemistä tämän asian kanssa ollut, sanoi mummo).

Sähkökynttilät oli paikallinen kodinkone-ekspertti Vainion Jussi itse tehnyt 50-luvulla. Jussi kävi aina joulun edellä tarkistamassa, että kynttilät varmasti toimivat. Varalamppuja kun ei ollut satavilla.

Joulukuusen koristelu aloitettiin aina tähden ripustamisella, sitten laitettiin kynttilät ja vasta sen jälkeen sai laittaa muita koristeita. Koristeista muistan lasiset linnut, ihanat pallot ja joulukuusenkarkit (sellaiset kiiltävät, silkkipaperihapsut ja päällä enkelin kuva).  Nauhat laitettiin mummon kuuseen riippumaan ylhäältä alas kun taas meidän kuusessa nauhat kiersivät kuusen ympäri.

Nämä kuusijutut tulivat mieleeni tänään Tuomaan päivänä, kun olemme Martin kanssa lähdössä kuusia hakemaan. Olemme syksyn mittaan panneet merkille pari hyvän näköistä kuusta. Meidän kuusi tulee olemaan iso ja tummanvihreä kun taas veljeni Tapio saa sellaisen karjalaismallisen.

Joulun odotusta,

Tiina

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Perheemme on todella innostunut ruuanlaitosta ja joulupöytämme tarjoomukset lisääntyvät vuosi vuodelta. Meillä on tapana laittaa sekä vuodesta toiseen samoina pysyviä ruokalajeja että ottaa mukaan kulloinkin muodissa olevia uusia herkkuja.

Joulupaisti kuului jo synnyinkotini joulupöytään. 60- ja 70-luvuilla meillä vielä teurastettiin itse. Jouluksi teurastettiin sekä sika että vasikka. Vasikan jalasta sitten leikattiin komea paisti. Muistan hyvin, miten paisti oli aina niin suuri, että se ei mahtunut kaasu- tai sähköuuniin, vaan se piti paistaa puulieden uunissa. Sielläkin se paisui niin, että paistin päällys paloi kiinni uunin kattoon eikä uunia millään tahdottu saada auki. Paisti paistettiin aaton aattona toden totta läpikypsäksi (joku voisi väittää sen olleen kuivaa), jäähdytettiin aatoksi, ja sitten sitä syötiin mahtavan herkullisen kastikkeen kanssa joulusta loppiaiseen.  

Meidän perheemme joulupaisti on hirveä (onneksi ei kuitenkaan hirveä ;). Saamme paikallisen metsästysseura Kaikun metsämiehiltä kunnon paistin, jos meidän metsästä saadaan hirvi kaadettua. Yksi joulun odotukseen kuuluvista jännitysmomenteista on se, saammeko joulupöytään hirvipaistia vai pitääkö tyytyä naudanpaistiin. Tänäkin vuonna onni oli myötä ja saimme paistimme hirven vasikasta. Lihaa marinoidaan noin viikon ajan ja aattoaterialla se tarjotaan vastapaistettuna. Kypsyys on mediumin luokkaa eli paisti paistetaan noin 54 asteeseen ja annetaan vetäytyä sanomalehteen käärittynä ennen tarjoilua. Paistin viimeistelee tässäkin tapauksessa maittava kastike. Loppiaisena paistista ei ole jäljellä enää muruakaan, vaan se on yleensä syöty loppuun jo Tapaninpäivänä.

Toinen meidän joulupöytämme vakioruoka on ryynimakkara. Entiseen teurastukseen liittyneeseen suolien pesuun verrattuna makkaran teko on nykyisin helppoa, kun suolet saa ostaa valmiina paikalliselta lihatiskiltä. Ohraryynit, sipuli, possun kylki, kieli, sydän ja naudan jauheliha ovat makkaran täytteen eli ”syömän” raaka-aineita. Mausteiden suhteen on syytä olla varovainen, sillä perinnemakkaraan kuuluu sipulin lisäksi vain suolaa ja pippuria. Minulla on mummoni perintönä vielä oikein sarvikin, jolla makkarat voi täyttää. Nykyisin käytän useimmiten yleiskoneen lihamyllyä, johon näppärä mieheni on askarrellut lisävarusteeksi makkarasuppilon. Makkaraa tehdessäni puen eteeni aina perinteisen ruutuessun ja muistelen niitä vuosia, kun teimme makkaraa yhdessä mummon ja äidin kanssa. 

Ryynit on jo keitetty, tänään tehdään makkaroita

Tiina

P.S. Nämä ovat sitten niitä uusia, joita tein perinteisten rinnalle

Perinteitä

Meillä kullakin on perinteitä, joista emme edes voisi kuvitella luopuvamme. Erityisen suuri osa niistä liittyy juhlapyhiin ja niiden viettämiseen. Tämä kirjoitus ei liity henkilökohtaisiin perinteisiin. Meillä jokaisella on oma, juuri meille sopiva tapa kunnioittaa vanhoja perinteitä tai luoda uusia. Niihin ei toisten pidä puuttua. Minäkin teen joka jouluksi ohraryynimakkaroita ja juoksutinjuustoa, levitän joulupöytään punaisen pöytäliinan ja uudenvuoden pöytään valkoisen – koska olen aina tehnyt niin. 

Sen sijaan ajattelin käsitellä yhdistystoimintaan liittyviä perinteitä. Joskus tuntuu, että tietyt, työläät perinteet tukahduttavat yhdistyksen kehittämisidut alkuunsa. ”Meillä on aina …” tai ”Meillä ei koskaan …” ovat hyvinkin tavallisia vastauksia, kun joku rohkenee ehdottaa toiminnan muuttamista jollain tavalla.

Joistain perinteistä on vaan aikojen kuluessa luovuttava. Arvostan kovasti sellaisia yhdistystoimijoita, jotka uskaltavat asettaa osan perinteistä kyseenalaisiksi ja jopa lopettaa ne kokonaan. Vaikka yhdistyksessä tärkeää on nimenomaan toiminta, uusia, mahdollisia jäseniä taatusti karkottaa ajatus siitä, että juhannusaatto pitäisi viettää talkoissa. Mikäli perinteen vaaliminen edellyttää yhdistyksen jäseniltä valtavia ponnistuksia saavutettavaan hyötyyn nähden, on syytä miettiä, miksi tällaista perinnettä pidetään yllä. Yhdistystoiminnan on tarkoitus olla virkistävää, ei raskasta puurtamista.

Hyvä perinne ei voi mitenkään olla täysin lukittu tiettyyn tapaan toimia. Loistava esimerkki perinteen edelleen kehittämisestä on Kalannin Maamiesseuran ja Kalannin Marttayhdistyksen yhdessä järjestämä sadonkorjuujuhla. Sain osallistua tähän vuodesta 1958 alkaen katkeamattomasti vietettyyn juhlaan marraskuun alussa. Juhla oli toisaalta hyvin perinteinen jumalanpalveluksineen, lauluesityksineen ja juhlapuheineen, mutta sitä oli myös kehitetty edelleen. Uutispuuron valmistaminen raaka-aineen huonon saatavuuden takia on ollut vuosi vuodelta vaikeutuva urakka. Niinpä tänä vuonna oli päätetty uutispuuron sijaan tarjota voileipää ja kahvia. Minusta oli mainiota, että tällä muutoksella turvattiin lähes 60 vuotta kestäneen perinteen jatkuminen. Juhla oli aivan yhtä arvokas kuin aina ennenkin ja sen tärkein anti, yhteisöllisyys, toteutui entiseen tapaan.

Hyvinkin kannatettavina perinteinä pidän esim. yhdistysten tapaa tervehtiä paikkakunnalle syntyviä vauvoja tai osallistua Kauneimpien joululaulutapahtumien järjestämiseen.  Hienoa on myös tapahtuman aloittaminen laulamalla ”Päivä kun paistaa” tai muulla marttalaululla, joululahjavalvojaisten pitäminen tai syksyinen sieniretki – vain muutamia mukavia marttaperinteitä mainitakseni.

Eri yhdistyksille sopivat erilaiset perinteet, joita luonnollisesti pitää kunnioittaa, mutta ei niihin pidä itseään kahlita.

Kehittyvien perinteiden kunnioittaja,

Tiina