Taatto läksi, läksi innoissaan..

Joulukuusi kuuluu erottamattomasti suomalaiseen jouluun. Joulukuusiperinne alkoi jo 1500-luvulla Saksassa, ja Suomessa ensimmäiset kuuset tuotiin koteihin 1800-luvulla. Nämä säätyläiskotien joulua juhlistavat puut levisivät kaikkiin koteihin vasta 1900-luvulla. Joulukuusen koristeina oli (ja on edelleen) olkikoristeita, lippusiimoja, paperiketjuja, lippunauhoja, piparkakkuja sekä luonnollisesti kynttilöitä.

Synnyinkodissani isä haki aina kaksi kuusta, toinen kotiin ja toinen mummolle ja isoisälle. Niiden mallit poikkesivat toisistaan melkoisesti. Meidän oma kuusemme oli aina  karjalaismallinen eli nuori, alhaalta valtavan tuuhea, vaaleanvihreä ja pienioksainen (olihan isä siirtokarjalaisia, Metsäpirtistä).  Mummon ja isoisän kuusi taas oli harvempi latvakuusi, vahvaoksainen ja tummanvihreä. Isä tapasi syksyn mittaan katsella sopivia kuusia ja painaa parhaat mieleensä, joten Tuomaan päivänä hänellä oli helppo tehtävä käydä kuuset noutamassa.

Mummo ei millään suostunut ottamaan käyttöön sellaista kuusenjalkaa, johon olisi saanut vettä.  Heidän kuusenjalkansa oli itse puusta tehty.  Meillä kotona oltiin taas uudenaikaisia ja kuusenjalka oli metallinen ja siinä oli vesisäiliö. Näin ollen mummon kuusen neulaset alkoivat tippua jo ennen uutta vuotta, kun taas meillä kuusi kesti nuutinpäivään asti. (Mutta ei kuusenjalalla mitään tekemistä tämän asian kanssa ollut, sanoi mummo).

Sähkökynttilät oli paikallinen kodinkone-ekspertti Vainion Jussi itse tehnyt 50-luvulla. Jussi kävi aina joulun edellä tarkistamassa, että kynttilät varmasti toimivat. Varalamppuja kun ei ollut satavilla.

Joulukuusen koristelu aloitettiin aina tähden ripustamisella, sitten laitettiin kynttilät ja vasta sen jälkeen sai laittaa muita koristeita. Koristeista muistan lasiset linnut, ihanat pallot ja joulukuusenkarkit (sellaiset kiiltävät, silkkipaperihapsut ja päällä enkelin kuva).  Nauhat laitettiin mummon kuuseen riippumaan ylhäältä alas kun taas meidän kuusessa nauhat kiersivät kuusen ympäri.

Nämä kuusijutut tulivat mieleeni tänään Tuomaan päivänä, kun olemme Martin kanssa lähdössä kuusia hakemaan. Olemme syksyn mittaan panneet merkille pari hyvän näköistä kuusta. Meidän kuusi tulee olemaan iso ja tummanvihreä kun taas veljeni Tapio saa sellaisen karjalaismallisen.

Joulun odotusta,

Tiina

Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Perheemme on todella innostunut ruuanlaitosta ja joulupöytämme tarjoomukset lisääntyvät vuosi vuodelta. Meillä on tapana laittaa sekä vuodesta toiseen samoina pysyviä ruokalajeja että ottaa mukaan kulloinkin muodissa olevia uusia herkkuja.

Joulupaisti kuului jo synnyinkotini joulupöytään. 60- ja 70-luvuilla meillä vielä teurastettiin itse. Jouluksi teurastettiin sekä sika että vasikka. Vasikan jalasta sitten leikattiin komea paisti. Muistan hyvin, miten paisti oli aina niin suuri, että se ei mahtunut kaasu- tai sähköuuniin, vaan se piti paistaa puulieden uunissa. Sielläkin se paisui niin, että paistin päällys paloi kiinni uunin kattoon eikä uunia millään tahdottu saada auki. Paisti paistettiin aaton aattona toden totta läpikypsäksi (joku voisi väittää sen olleen kuivaa), jäähdytettiin aatoksi, ja sitten sitä syötiin mahtavan herkullisen kastikkeen kanssa joulusta loppiaiseen.  

Meidän perheemme joulupaisti on hirveä (onneksi ei kuitenkaan hirveä ;). Saamme paikallisen metsästysseura Kaikun metsämiehiltä kunnon paistin, jos meidän metsästä saadaan hirvi kaadettua. Yksi joulun odotukseen kuuluvista jännitysmomenteista on se, saammeko joulupöytään hirvipaistia vai pitääkö tyytyä naudanpaistiin. Tänäkin vuonna onni oli myötä ja saimme paistimme hirven vasikasta. Lihaa marinoidaan noin viikon ajan ja aattoaterialla se tarjotaan vastapaistettuna. Kypsyys on mediumin luokkaa eli paisti paistetaan noin 54 asteeseen ja annetaan vetäytyä sanomalehteen käärittynä ennen tarjoilua. Paistin viimeistelee tässäkin tapauksessa maittava kastike. Loppiaisena paistista ei ole jäljellä enää muruakaan, vaan se on yleensä syöty loppuun jo Tapaninpäivänä.

Toinen meidän joulupöytämme vakioruoka on ryynimakkara. Entiseen teurastukseen liittyneeseen suolien pesuun verrattuna makkaran teko on nykyisin helppoa, kun suolet saa ostaa valmiina paikalliselta lihatiskiltä. Ohraryynit, sipuli, possun kylki, kieli, sydän ja naudan jauheliha ovat makkaran täytteen eli ”syömän” raaka-aineita. Mausteiden suhteen on syytä olla varovainen, sillä perinnemakkaraan kuuluu sipulin lisäksi vain suolaa ja pippuria. Minulla on mummoni perintönä vielä oikein sarvikin, jolla makkarat voi täyttää. Nykyisin käytän useimmiten yleiskoneen lihamyllyä, johon näppärä mieheni on askarrellut lisävarusteeksi makkarasuppilon. Makkaraa tehdessäni puen eteeni aina perinteisen ruutuessun ja muistelen niitä vuosia, kun teimme makkaraa yhdessä mummon ja äidin kanssa. 

Ryynit on jo keitetty, tänään tehdään makkaroita

Tiina

P.S. Nämä ovat sitten niitä uusia, joita tein perinteisten rinnalle

Perinteitä

Meillä kullakin on perinteitä, joista emme edes voisi kuvitella luopuvamme. Erityisen suuri osa niistä liittyy juhlapyhiin ja niiden viettämiseen. Tämä kirjoitus ei liity henkilökohtaisiin perinteisiin. Meillä jokaisella on oma, juuri meille sopiva tapa kunnioittaa vanhoja perinteitä tai luoda uusia. Niihin ei toisten pidä puuttua. Minäkin teen joka jouluksi ohraryynimakkaroita ja juoksutinjuustoa, levitän joulupöytään punaisen pöytäliinan ja uudenvuoden pöytään valkoisen – koska olen aina tehnyt niin. 

Sen sijaan ajattelin käsitellä yhdistystoimintaan liittyviä perinteitä. Joskus tuntuu, että tietyt, työläät perinteet tukahduttavat yhdistyksen kehittämisidut alkuunsa. ”Meillä on aina …” tai ”Meillä ei koskaan …” ovat hyvinkin tavallisia vastauksia, kun joku rohkenee ehdottaa toiminnan muuttamista jollain tavalla.

Joistain perinteistä on vaan aikojen kuluessa luovuttava. Arvostan kovasti sellaisia yhdistystoimijoita, jotka uskaltavat asettaa osan perinteistä kyseenalaisiksi ja jopa lopettaa ne kokonaan. Vaikka yhdistyksessä tärkeää on nimenomaan toiminta, uusia, mahdollisia jäseniä taatusti karkottaa ajatus siitä, että juhannusaatto pitäisi viettää talkoissa. Mikäli perinteen vaaliminen edellyttää yhdistyksen jäseniltä valtavia ponnistuksia saavutettavaan hyötyyn nähden, on syytä miettiä, miksi tällaista perinnettä pidetään yllä. Yhdistystoiminnan on tarkoitus olla virkistävää, ei raskasta puurtamista.

Hyvä perinne ei voi mitenkään olla täysin lukittu tiettyyn tapaan toimia. Loistava esimerkki perinteen edelleen kehittämisestä on Kalannin Maamiesseuran ja Kalannin Marttayhdistyksen yhdessä järjestämä sadonkorjuujuhla. Sain osallistua tähän vuodesta 1958 alkaen katkeamattomasti vietettyyn juhlaan marraskuun alussa. Juhla oli toisaalta hyvin perinteinen jumalanpalveluksineen, lauluesityksineen ja juhlapuheineen, mutta sitä oli myös kehitetty edelleen. Uutispuuron valmistaminen raaka-aineen huonon saatavuuden takia on ollut vuosi vuodelta vaikeutuva urakka. Niinpä tänä vuonna oli päätetty uutispuuron sijaan tarjota voileipää ja kahvia. Minusta oli mainiota, että tällä muutoksella turvattiin lähes 60 vuotta kestäneen perinteen jatkuminen. Juhla oli aivan yhtä arvokas kuin aina ennenkin ja sen tärkein anti, yhteisöllisyys, toteutui entiseen tapaan.

Hyvinkin kannatettavina perinteinä pidän esim. yhdistysten tapaa tervehtiä paikkakunnalle syntyviä vauvoja tai osallistua Kauneimpien joululaulutapahtumien järjestämiseen.  Hienoa on myös tapahtuman aloittaminen laulamalla ”Päivä kun paistaa” tai muulla marttalaululla, joululahjavalvojaisten pitäminen tai syksyinen sieniretki – vain muutamia mukavia marttaperinteitä mainitakseni.

Eri yhdistyksille sopivat erilaiset perinteet, joita luonnollisesti pitää kunnioittaa, mutta ei niihin pidä itseään kahlita.

Kehittyvien perinteiden kunnioittaja,

Tiina

Kaikki mukaan

Joku viisas on joskus yrityksiä koskevassa keskustelussa sanonut, että yrityksellä on kaksi vaihtoehtoa ”Grow or die”. Samat vaihtoehdot ovat myös yhdistyksillä. Ellei yhdistys kasva, on edessä, ennemmin tai myöhemmin, toiminnan supistuminen ja lopulta yhdistyksen lopettaminen.

Useimmille meistä oma yhdistys on niin tärkeä, että ajatuskin sen kuolemasta kauhistuttaa. Meillä Martoissa yhdistykset ovat toimineet menestyksekkäästi kymmeniä vuosia, osa on jo viettänyt satavuotispäiväänsä, koko järjestön ikä on 115 vuotta.

Koska vaihtoehto 2 ei ole mahdollinen, mitä voidaan tehdä, että vaihtoehto 1 toteutuu? Helppoahan se on: hankitaan vaan uusia, aktiivisia jäseniä. Tiedetään, että uusien jäsenten hankkiminen on vaikeaa, ihmiset ovat tarkkoja vapaa-ajastaan, josta kilpailevia toimijoita on suuri määrä.

Tämä ei varmaan ole mikään uutinen, mutta kirjoitanpa sen silti: uusia aktiivisia jäseniä saadaan vain monipuolisella ja kiinnostavalla toiminnalla, johon voi osallistua ja josta tiedotetaan näkyvästi.

Eilen Varsinais-Suomen Marttojen syyskokouksessa yksi martta kertoi, että heille oli liittynyt uusi jäsen, jonka perusteena liittymiselle oli se, että ”martoissa oppii neulomaan sukan kantapään”. Näin yksinkertaista ja helppoa on se toiminta, josta ihmiset ovat kiinnostuneita. Tehdään käsitöitä, kokataan,  hoidetaan puutarhaa ja kodin taloutta – perusjuttuja, ei tarvitse keksiä mitään kommervenkkejä

Osallistumisen toteuttaminen on yhtä helppoa. Uudella jäsenellä on uusia ideoita, joita hänen on hyvä päästä toteuttamaan, järjestämään ohjelmaa niin halutessaan tai opettamaan uusia osaamiaan asioita muille jäsenille. Vaikka kahvinkeittovuorot olisi iät ja ajat jaettu tiettyjen henkilöiden kesken, on uuden jäsenen päästävä mukaan ja häntä on siihen jopa syytä kannustaa.

Kunhan vielä muistamme aina tiedottaa monipuolisesta, osallistavasta toiminnastamme monikanavaisesti: lehdissä, sosiaalisessa mediassa, ilmoitustauluilla, netissä, postilla, suullisesti jne. Miten kukaan osaisi tulla tapahtumiimme, jos tiedotamme niistä vain yhdessä kanavassa.  Pelkkää netti tai Facebook jättää huomiotta ne, joiden käytössä ovat perinteiset kanavat ja vastaavasti paperilehti ei tavoita sähköistä mediaa käyttäviä. 

Henkilökohtaisen kontaktin merkitystä ei myöskään pidä väheksyä. Kysyin taannoin eräältä tutultani, miksei hän ole mukana martoissa. Vastaus oli: ”Ei ole koskaan pyydetty”. Jokaisen meistä tulisi olla PR-martta, huolehtia tiedottamisesta omalta osaltaan ja pyytää lähelläkin olevia ihmisiä mukaan.

Vuoden 2015 tavoite Varsinais-Suomen Martoissa on 10 % lisää jäseniä ja enemmänkin mahtuu,

Tiina

Ohjeen mukaan

Olen innokas leipuri. Pullaleipurin taipaleeni alkoi jo alle kouluikäisenä – kävin jopa naapurissa leipomassa yhdessä Haijasen tädin kanssa. Uunista juuri otetun leivän tuoksu on ehdottomasti lempituoksuni. Se voittaa jopa Chanel vitosen eikä aiheuta päänsärkyä.

Vuosikaudet olen leiponut aina niitä samoja sämpylöitä, pullia, Kotiruoka-kirjan unelmatorttua, pitokokki Helvi Sonkin ohjeen mukaista appelsiinikakkua, jouluksi hedelmäkakkua vuoden 1972 Me Naiset lehdestä jne. Lastemme syntymäpäivillä 80 – 90-luvuilla oli joka kerta tarjolla kinuskikakkua (ohje Kotiliedestä vuodelta 1984 tai niiltä main), jopa niin usein että siskonpoikani Ville kysyi enkö muuta kakkua osaa tehdäkään.

No enpä osannut tai  viitsinyt vaivautua edes hakemaan muita ohjeita, kun olisi pitänyt tilata lehtiä ja leikata ohjeita, ostaa ruokaohjekortteja tai kirjoja. Lisäksi ohjelehtisillä on paha tapa joutua hukkaan juuri silloin kun niitä pitäisi käyttää. Toinen huono ominaisuus on se, että paperista ei saa pois rasvaisia sormenjälkiä tai roiskunutta siirappia.

Tänään tilanne on aivan toinen. Netti pursuaa toinen toistaan ihanampia leivontaohjeita, ja meidän perheessämme tarjolla olevien leivonnaisten valikoima on moninkertaistunut. Ohjeita ei tarvitse tulostaa, kunhan tabletti on keittiössä käden ulottuvilla.

Ruokaleipää olen viime aikoina leiponut esim. seuraavasti: ruislimppua aidosta taikinajuuresta (nettiohje, tyttäreltäni Johannalta saatu), tomaattileipää aurinkokuivatuista tomaateista (nettiohje, tyttäreltäni Johannalta saatu), rapeakuoriset sämpylät (kuten muinoin asuntovaunumatkalla Tanskassa) löytyivät blogista http://susie-i-koket.blogspot.se/2010/01/frasiga-franskbrodbullar.html, juustosämpylät Kermaruusun blogista, josta muuten löytyy paljon tosi maukkaita ohjeita.  Karjanpiirakoiden ohjetta en sentään netistä hakenut, mutta sen sijaan löysin hyvän YouTube-videon, jolla neuvottiin, miten piirakoiden kuoret saa helposti aikaan pastakoneella https://www.youtube.com/watch?v=ugifwdcJBP4 En usko, että mummonikaan olisi pannut pahakseen tätä hienoa keksintöä, jolla vältetään piirakankuorten vaivalloinen pulikoiminen.

Kakut ja tortut, pikkuleivät ja pasteijat – kaikkiin löytyy versioita ja ohjeita. Ja niitä täytekakkujakin on joka lähtöön. Yksi leivonnaisohje kuitenkin on, jota parempaa nettiohjeista en ole löytänyt: äidiltä oppimani pullataikina. Torikan Saaran tekemä pulla oli paikkakunnan kuulua, sen parempaa ei tainnut ollakaan. Tämä ei ole leivontablogi, joten ohje jäälköön jakamatta. Salaisuus taitaa kuitenkin olla siinä, että litran taikinaan pannaan viisi (5) munaa!

Viikonloppuna taas leivotaan

Tiina

Kiinalainen matka

Palasin juuri kahden viikon seuramatkalta, nimeltään ”Kiina pähkinänkuoressa”. Kiinassa kuljimme reitin Suzhou- Shanghai-Xian-Peking. Lentokoneen lisäksi saimme matkustaa erilaisilla liikennevälineillä riksasta Magleviin, magneettijunaan, jonka kyydissä vauhtia oli 420 km/h.  Kävelymatkaa kertyi useita kymmeniä kilometrejä.

Kiina on toden totta valtava maa ja siellä on loputtomasti nähtävää ja koettavaa: Vaatimattoman Hallintomiehen Puutarha, Shanghain valot, Terrakotta-armeija, Kiinan muuri, Taivaallisen rauhan aukio, Taivaan temppeli – vain muutamia mainitakseni. Kaiken koetun ja nähdyn käsittelemiseen menee varmaan useampi viikko. Valokuvia tuli otettua runsaat 500 ja videokuvaa 2 h  (kukahan nekin mahtaa käsitellä? toim.huom.).

Kiinalaiset ovat hyvin ystävällisiä. Kun Shanghain metrossa emme löytäneet kohdeasemaa, ilmestyi jostain joku virkailija heti opastamaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Hissistä emme olleet päästä ulos kun kaikki halusivat päästä meidät menemään ensin. Kaikki toimii täsmällisesti, junat lähtevät ajallaan ja mitä luvataan, se pidetään. Työ on arvokasta ja sitä tehdään ahkerasti. 

Matkan hintaan kuului täysihoito, joten saimme syödäksemme runsaasti erilaisia kiinalaisia ruokia. Ruokailuvälineet osoittautuivat odotettua helppokäyttöisemmiksi, ja viimeisillä ateriakerroilla söin puikoilla myös pähkinät ja muut haastavammat ruoka-aineet. Ruokalajeja on tarjolla vähintään yhtä monta kuin ruokailijoitakin, lisäksi riisiä, ja maukasta keittoa. Hintaan oli sovittu kuuluvaksi aina lasillinen hyvää kiinalaista olutta. Luvatusta pidettiin säntillisesti kiinni - Kiinassa vaan taitavat olla maailman pienimmät olutlasit ;).  Joka aterialla jälkiruokana oli vesimelonia, toisinaan myös kirsikkatomaatteja!

Kiinalainen tapa syödä isossa pyöreässä pöydässä, jonka keskellä on pyörivä alusta eri ruokalajeille, on todella hauska ja sosiaalinen. Seurustelu ennen matkaa täysin tuntemattomien matkatovereiden kanssa oli tällä kertaa aivan luontevaa. Maisteltiin, suositeltiin ja vertailtiin ja samalla tutustuttiin toinen toisiimme. 

Mukava sattumus Martille ja minulle tapahtui Kielletyssä kaupungissa: eräs nuori mies, mukanaan viehättävä tyttöystävä tuli pyytämään meiltä jotain kameraansa näyttäen. Martti oli heti avuliaana ottamassa kameraa käteensä kuvatakseen nuoren parin.  Mutta ei, nuori mies ei luopunut kamerastaan. Hän halusikin itse ottaa kuvan tyttöystävästään – mukaan perhealbumiin he vaan halusivat myös kaksi oudon näköistä ulkomaalaista.

Kotimaan arkeen totuttautuessa,

Tiina

Ja voittaja on…

Arpajaiset ovat kuuluneet marttojen varainhankintakeinoihin hyvin pitkään. Muistan elävästi, miten alle kouluikäisenä odotin äitiäni marttaillasta kotiin, joskus mukanaan joku mukava arvonnasta saatu yllätys. Vähän vanhempana pääsin myös mukaan marttailemaan ja sain toimia onnettarenakin. Tällöin puristin silmät tiukasti kiinni, että en ainakaan päässyt vilkaisemaan, kenen arpaa kulloinkin olin korista nostamassa.

Tavanomaisten voittojen lisäksi seitsemänkymmentäluvun alussa yhdistyksemme sai punaiselta laivayhtiöltä lahjoituksena laivalippuja (kansipaikoille tosin, mutta kuitenkin). Näillä lipuilla melkoinen osa yhdistyksen jäsenistä pääsi ensimmäisen kerran elämässään Ruotsiin. Suorastaan legendaarisiin mittoihin kasvoi kahden ystävättären Kappelskärin matka, jolle otettiin mukaan omat eväät, termospullosta lähtien.

Marttailloissa järjestettävissä pien- tai miniatyyriarpajaisissa noudatetaan arpajaislakia. Arpajaislain mukaan yleishyödyllinen yhteisö tai säätiö saa toimeenpanna ilman lupaa tavara-arpajaiset, joissa arpojen yhteenlaskettu myyntihinta on enintään 2000 euroa ja joissa arpojen myynti ja voittojen jako tapahtuu samassa tilaisuudessa (pienarpajaiset).

Näiden arpajaisten voittojen yhteenlasketun arvon on oltava vähintään 35 % arpojen yhteenlasketusta myyntihinnasta ja pienimmän voiton on oltava vähintään yhtä suuri kuin arvan hinta.

Pienarpajaisista tilitys on tehtävä viipymättä tilaisuuden päättymisen jälkeen. Tilitystä ei kuitenkaan tarvitse tehdä, jos arvat on myyty vain arpajaiset toimeenpanevaan yhteisöön kuuluvien henkilöiden kesken, kuten on laita marttailloissa järjestettävissä arpajaisissa.

Arpajaisperinne yhdistyksessämme jatkuu edelleen. Arpajaisten tuotto on yleensä muutamia kymmeniä euroja illassa, jolla pienelle yhdistykselle on merkitystä. Arvan hinta on yksi euro ja kahdella eurolla saa kaksi ;). Kun edellisen kerran voittajat tuovat seuraavan kerran voitot, tulee arpojen hinta kokonaisuudessaan yhdistyksen hyväksi. Palkintoina on makeisia, lautasliinoja, kynttilöitä tai kodin tekstiilejä, keksiipä joku joskus jotain ajankohtaistakin, kuten kukkien siemeniä tai joulukalenterin. Mukana olevat lapset toimivat onnettarina.  Huomaan lasten innokkaista ilmeistä, että nykyisestä yltäkylläisyydestä huolimatta martta-arpajaisissa voittaminen on yhtä mukavaa kuin taannoin, kuusikymmentäluvulla.

Onnea arpajaisiin,

Tiina

Sisäistä kässämarttaani etsimässä

Äitini oli hyvä tekemään käsitöitä, kuten sisareni ja anoppini. Myös molemmat tyttäreni ovat hyviä käsistään, mutta minulle nuo huolellisuutta ja näppäryyttä vaativat tehtävät ovat pitkään olleet vaikeita.

Ongelmani alkoivat kansakoulun neljännellä luokalla. Siihen asti olin iloisena virkannut hiirenhäntää ja patalappuja, ommellut vohvelikankaalle komeita kuvioita, tehnyt ristipistoja ja monenlaista muutakin. Neljännellä luokalla meille tuli opettajaksi todella hyvä käsityöihminen, ja siitä se alamäki sitten alkoi. Hänen ohjauksessaan meidän piti tehdä vallan upeita käsitöitä (10-vuotiaina!). Erityisesti muistan tyynyliinan, johon piti ommella nimikoinnit laakapistoilla. Kun pistoni eivät olleet riittävän tasaisia, piti purkaa ja ommella uudestaan, ja purkaa ja ommella uudestaan, ja purkaa ja …., kunnes kangas oli aivan musta ja lähes puhki kulunut. Tyynyliina oli koulun kevätnäyttelyssä kauhistus sekä katsojalle että minulle. Tästä epäonnistumisesta en oikein koskaan toipunut ja käsitöiden tekemisen jätin lähes 40 vuodeksi muiden hoidettavaksi. Oppikoulussa vaaditut villasukatkin neuloi suurelta osin äitini, muut vaaditut työt jäivät keskeneräisten käsitöiden pohjattomaan koriin.

Marttojen innostavassa seurassa jyrkkä asenteeni käsitöiden tekemiseen on alkanut lientyä. Muutama vuosi sitten teimme porukalla villasukkia maamme kaikille vastasyntyneille. Tällöin minäkin neuloin (ainakin omasta mielestäni) aivan kelvolliset kolme paria vauvan sukkia. Tästä innostuneena sain aikaan sukat ja lapaset myös ensimmäiselle lapsenlapselleni. Sukkaprojektin jälkeen meillä martoilla olivat vuorossa Isoäidin neliöt, joita hämmästyksekseni huomasin osaavani virkata vaikka silmät kiinni. Marttaystäväni Eeva on opastanut minulle myös haarukkapitsin tekemistä ja olenpa ihan omatoimisesti virkannut kaulahuivinkin.

Tulevan talven aikana olen suunnitellut virkkaavani golf-harrastustani varten itse suunnittelemani putterisuojan ja siihen sopivan pipon. Tulette kuulemaan tämän suurprojektini ;) etenemisestä lisää myöhemmin.  

Vaikka nyt tuntuukin, että käsitöissä saattaisin joskus jopa pikkuisen onnistuakin, laakapistojen tekemistä en aio kokeilla - en edes marttaseurassa.

Tiina

Seeprat ovat kuin suppilovahveroita

Ensin niitä ei näy yhtään missään, mutta kun yhden näkee, niitä onkin joka paikassa. Tällaisen suuren viisauden lausui taannoin eräs matkatoverini Tampereelta.

Sienet ovat meille martoille tärkeä asia.  Myös minä varsinaissuomalaisesta kotikasvatuksestani huolimatta olen sienten suuri ystävä. Minulle maistuvat sienet sekä keitettyinä että paistettuina, salaatissa, keitossa tai muhennoksessa. Pizzaankin sienistä saa hyvää täytettä, risotosta puhumattakaan.

Sienimarttamme Anna-Liisa ja muutkin sieniekspertit ovat vuosien varrella kovasti yrittäneet perehdyttää minua sienien ihmeelliseen maailmaan. Joka vuosi olen opetellut tunnistamaan yhden uuden sienen. Mutta kun seuraava syksy on tullut, edellisenä vuonna opeteltu sieni on unohtunut, metsässä en muistakaan, oliko tuo nyt rousku vai hapero. Niinpä uskallan poimia vain vanhoja tuttuja kantarelleja ja suppilovahveroita, koska ”vain varmasti tuntemiasi sieniä voit kerätä”. Kantarelleja ja suppilovahveroita on joskus vaan vähän vaikea löytää.  Tämä taas on johtanut siihen, että meidän ruokapöydässämme sieni on useimmiten viljelemällä tuotettu ja kaupasta ostettu.

Tänä loistavana tattisyksynä huomasin, että tattien tunnistaminen onkin varsin helppoa. Metsässä apunani on ollut älykännykän sieniopas valokuvineen. Nyt olen oppinut tunnistamaan herkkutatin, erilaiset punikkitatit, voitatin ja kangastatin. Saattaa olla, että joku uusikin vielä tänä syksynä löytyy. Miten maukkaita metsäsienet ovatkaan kaupan herkkusieniin verrattuina!

Jos suppilovahverot ovat kuin seeproja, tatit ovat kuin norsuja – niitä ei voi olla huomaamatta.

Mennään metsään taas huomenna,

Tiina

Marttajuhlissa

Marttatoimintaan kuuluu käsitöitä, kokkaamista, retkiä, ruokakursseja, talkoita, laulua, kokouksia, liikuntaa – lista on loputon. Onneksi kaiken tämän toimeliaisuuden lisäksi voimme aina silloin tällöin myös juhlia yhdessä.

Sain alkukesällä osallistua kahden marttayhdistyksen vuosijuhlaan: Lokalahden Martat täytti 100 vuotta toukokuussa ja Rauman Lännen Martat 50 vuotta kesäkuussa. Molemmissa juhlissa pääosassa olivat järjestömme perustana olevat Martat. Lokalahden juhlissa tunnelma oli arvokas ja harras, kuten tuohon ikään päässeelle sopiikin, Rauman juhlissa oltiin enemmänkin riehakkaita ja juhlaa vietettiin pilke silmäkulmassa.

Juhlat olivat oiva esimerkki marttojen monipuolisesta osaamisesta ja siitä, miten paljon saammekaan yhdessä aikaan. Lokalahdella oli tehty merkittävä kulttuuriteko. Yhdistys julkaisi juhlien yhteydessä 100-vuotishistoriikin. Sisällöltään monipuolinen ja ulkonäöltään kaunis teos on vaatinut ison panostuksen pienehköltä yhdistykseltä. On tärkeää, että yhdistysten toiminta tulee näin dokumentoitua ja jää myös jälkipolvien nähtäväksi.

Erityisen koskettavia hetkiä tällaisissa juhlissa ovat pitkään toiminnassa mukana olleiden marttojen muistamiset vuosimerkeillä. Rauman Lännen Marttojen juhlissa merkeillä muistettiin yhdistyksen perustajajäseniä, jotka ovat siis 50 vuoden ajan uskollisesti olleet mukana toiminnassa ja jatkavat innokkaina edelleen. Tällaisten marttojen esimerkki kannustaa meitä nuorempia osaltamme kehittämään järjestömme toimintaa niin, että se säilyy elinvoimaisena ja kehittyvänä.

Kiitos molemmille yhdistyksille kutsusta.

Seuraavia juhlia odotellessa,

Tiina